Artikkeleita

Eino ja Toini Kolun lasten muistorikas tapaaminen

Klikkaa kuva isommaksi

Yrjö Lintulan muistotilaisuudessa 02.02.2019 Keuruun Seurakuntakeskuksessa.

Yrjö Auvo Lintulan muistolle.

Näillä muutamilla sanoilla käsittelen serkkuni, Yrjö Lintulan, ja minun kytköstä Lankkuan sukuun ja toimintaa Lankkuan Sukuseurassa. Lankkuan suvussa, johon me molemmat sukulaisuudesta johtuen liitymme Maria Kristina Muhosen, o.s. Lankkua, s. 1814, ja puolisonsa, minun isoäitini isoisän, Gapriel ”Kaapo” Muhosen, s. 1807, kautta.

Tätini, Yrjö Lintulan äidin Helgan, o.s. Muhonen, jälkipolvista, ikäerosta johtuen, en tullut kovinkaan paljon tuntemaan Lintulan serkkujani. Muistan kyllä Helga-tätini sisaren, Eeva Erosen, o.s. Muhonen, kanssa tehdyn soratieautomatkan Ähtäristä Keuruulle Yrjö Lintulan vanhimman veljen, Jaakko Lintulan, viisikymmenvuotisjuhlille vuonna 1967. Yrjö Lintula oli tuolloin 36-vuotias nuori mies, minä teini-ikäinen lukion aloittanut koululainen. Vuodet kulkivat. Serkkujen kanssa tapasimme yleensä harvakseltaan häissä ja hautajaisissa. Vuonna 2001,tätini, Tyyne Muhosen, s. 1901, k. 2001, muistotilaisuudessa Ähtärin seurakuntakeskuksessa on otettuna kuva 17 serkustamme.

Yrjö Lintulan isovanhemmat, Amanda ja Heikki Muhonen, joka oli sukunimeltään Ruha, mutta tultuaan kotivävyksi Muhoseen, otti sen ajan käytännön mukaan sukunimekseen talon nimen, Muhonen. Yhdeksänlapsisesta katraasta Yrjö Lintulan äiti, Helga, oli kolmanneksi vanhin, s. 1892. Isäni oli kuudenneksi vanhin sisarusparvessa. Vanhin Helgan sisaruksista oli Maria ”Maija” Makkonen. Maria, Helga ja isäni Herman poistuivat tästä ajasta samana vuonna 1978. Amanda ja Heikki Muhosen lasten lapsista, 18 serkusta, on nyt elossa viisi serkkua: Simo Peltomaa, Matti Muhonen, Jukka Soini, Anna-Liisa Schalkowski ja nämä sanat lausunut Yrjö Muhonen ikäjärjestyksessä.

Yllättäen vuonna 1997 Yrjö Lintula otti minuun yhteyttä ja pyysi minua suunnitteluryhmään valmistelemaan Lankkuan Sukuseuran tulevaa sukukokousta ja – juhlaa Ähtäriin. Olin joitakin vuosia aiemmin muuttanut takaisin kotiseudulleni. Olin toki tietoinen vuonna 1982 perustetusta Lankkuan sukuseurasta, ja ollutkin sukuseuran kokouksessa ja juhlassa Keuruulla 1983 ja 93. Tuosta tapaamisesta alkoi meidän yli 20 vuotta kestänyt yhteistyö ja ystävyys.

Yrjö Lintula oli ollut Lankkuan sukuseuran puheenjohtajana edellisen nelivuotiskauden 1993-97. Ja sitten hän Ähtäri-hallissa esittää minua 300- edustajaisen sukukokousosallistujien edessä seuran uudeksi puheenjohtajaksi silloisen johtokunnan ulkopuolelta. Otin kuitenkin haasteen, ja siitä alkoi Yrjö Lintulan ja minun hieno yli kaksikymmentä vuotta kestänyt sukuseuratyö ja ystävyys. Ne vuodet olivat rikkaita, mutta ilman Yrjö Lintulan osallisuutta ne olisivat jääneet minulta kokematta. Yrjö Lintula toimi sukuseuran johtokunnassa aina vuoteen 2009 rahastonhoitajana. Kahdentoista vuoden aikana, jona toimin sukuseuran puheenjohtajana, Yrjö Lintula oli minulle täällä Keuruulla korvaamaton yhteyshenkilö. Hän oli aina valmis tekemään tausta- ja selvitystyötä, mitä kulloinkin tarvittiin.

Yrjö Lintula harrasti monia asioita. Oli mieskuoro, hirviporukka, sukuseuratyö, hiihtelyt Lapissa ja monia muita. Hän oli erittäin kiinnostunut omista juuristaan, myös sieltä, mistä hänen äitinsä, Helga, oli lähtöisin. Koin itselleni suureksi kunniaksi esitellä Yrjö Lintulalle ja hänen puolisolleen, Elville, äitinsä synnyinkotia, Vanhan Muhosen taloa vuonna 2015. Vanhan Muhosen päärakennus on vuodelta 1834.

Yrjö Lintula oli minulle paitsi serkku, hieno yhteistoimija, kohtelias kanssakulkija. Häntä jään kaipaamaan.

Suuresti kunnioittaen Yrjö Muhonen

Sukukokouksessa Ähtärin seurakuntakeskuksessa 18.6.2005 juhlapuheen piti sihteerimme Sirkka Adlercreutzin puoliso professori Herman Adlercreutz. Hänen aiheenaan oli kansainvälistä huomiota saanut ruistutkimus Ruis ja sen terveysvaikutteet.

Lataa esitelmä täältä.

Esitelmä Lankkuan suvun kokouksessa Jukojärven Veikkolassa vuonna 1985 (julkaistu Suur-Keuruun Sanomissa 13.8.1985).

Jussi Rainio, Keuruun Yhteiskoulun rehtori

Pyydän teitä lyhyelle retkelle runsaan kolmen sadan vuoden taakse. Juurille.

1600-luvun loppupuolella otettiin autioiksi eli veronmaksukyvyttömiksi jääneitä tiloja uudelleen viljelyyn, mutta jotkut perustivat mieluummin kokonaan uuden tilan korpeen. Kylien yhteismetsiin eli jakokuntien takamaille syntyneitä uudisasutuksia sanottiin silloin torpiksi, vaikka niillä ei ollut , päivätyövelvollisuutta. Ne saivat kruunun (valtion) veroista vapaavuosia, tavallisesti 4 vuotta, selvitäkseen alkuvaikeuksista. Kruunu avusti mielellään uusia veronmaksajia.

Lankkuan suvun esi-isänä teidän pitämänne Matti Eerikinpoika Kainulainen näytti asettuneen Lankkuan mäelle v. 1675 vaimonsa ja (lastensa) kanssa. Matti oli rakentanut sinne savupirtin ja hakannut kasken (SAY Ruovesi ja Keuruu konseptiluettelo).

Lankkuan mäki on vanha kaskimaa, Suolahden yhteismetsää eli jakokuntaa. Sijaintinsa perusteella siellä on kaskennut Suolahden talo, nykyinen Pekkala. Viereisen kaskirinteen nimi on Häkkisenmäki, joka todennäköisesti viittaa Häkkisen taloon eli Pekkalan naapuriin Könttäriin. Nimi Lankkua on harvinainen, esim. postin luettelossa sitä ei mainita muualta. Nimi on siis Lankkua, vaikka sen kirjoitusasu onkin vanhoissa asiakirjoissa hiukan vaihdellut (Lankoa, Lankua, Lanckua). Nimi on kyllä alusta asti äännetty Lankkua.

Lankkuan nykyinen vanha isäntä, Jalmari Väliaho, on esittänyt mielenkiintoisen tiedon, että vanhassa kielenkäytössä sana lankkuaminen on merkinnyt ”kosken pauhua”. Tätä tukee Karjalan kielen sanakirjan tieto: Vuokkiniemellä Vienan Karjalassa on teonsana lankuttoa, joka merkitsee ”äänekästä liikkumista tai tekemistä”.

Elias Lönnrotin suuressa sanakirjassa on nimisana (substantiivi) lankku, joka merkitsee ”laimeus, heikkous, voimaton, raukeus” ja Lönnrotin mukaan teonsana lankuta, lankkuan, merkitys on ”ahmia, hotkia, syödä purematta”.

Lankkua on luonnonpaikan nimi, alkuaan joko nykyisen Välilammen nimi (Välilampi Lankkuan ja Häkkisenmäen talojen välissä, uusi nimi) tai siitä lähtevän puron (nykyisin Nälkäpuro). Onko puron keväinen ”lankkuaminen” tai lammen ”raukeus” synnyttänyt nimen, joka sitten on siirtynyt läheiselle kaskimäelle ja uudistilalle, jää toistaiseksi avoimeksi ja vaatii lisätutkimuksia.

V:n 1683 talvikäräjillä käsiteltiin Lankkuan torpparin ja Suolahden talon isännän, kappalaisen Abraham Akselinpojan välistä riitaa; Abraham väitti, ettei Matti halunnut noudattaa heidän välillään tehtyä sopimusta v:lta 1681. Oikeus päätti, että lautamiehet arvioivat uudelleen kaikki rakennukset, pellot ja aitaukset ja kaadetut kasket ja arvioivat Matin osan metsän kasvusta ja hänelle varattavasta kylvöstä. Näiden selvittelyjen perusteella Matti Kainulaisen torppa siirtyi maakirjaan vuonna 1683, niin kuin v:n 1690 maakirja mainitsee (VA 7384). Seuraavana vuonna 1684 maaherra antoi päätöksensä, jonka mukaan Lankkuan uudistila sai perustamispäätöksensä. (vrt. tk. 1693 KOa 13 kihlakunnan katselmus).

Keuruun ensimmäisessä kirkonkirjassa 1696 Lankkua mainitaan Suolahden kylän tilana. Kun 1700-luvun jälkipuolella tilat saivat rekisterinumeronsa, annettiin Lankkualle n:o 4, (Mannisen n:o 1, Häkkisen n:o 2 ja Suolahden n:o 3 jälkeen). Veronsa Lankkua maksoi 1730:sta alkaen, ehkä jo aikaisemminkin Porin jalkaväkirykmentin Ruoveden komppanian kersantin palkaksi.

Katsotaanpa nyt Matti Eerikinpoika kainulaista vähän tarkemmin. Reino Niinimäki, ”Vanhan Lankkuan suku”- teoksen koostaja, arvelee, että ”luultavasti 1670-luvulla jostakin Savosta tuli ennakkoluuloton Matti Erkinpoika Kainulainen vaimonsa Agnetan ja lastensa Britan ja Heikin kanssa”, s. 9. Nähtävästi hän otaksuu, niinkuin monet tutkijat ennen häntä, että Matti sukunimensä Kainulaisen perusteella olisi savolainen. Onhan yleisesti arveltu, että Savossa sukunimet olivat –nen päätteisiä. Rohkenen olla eri mieltä, vaikka tiedän Reino Niinimäen runsastietoiseksi kotiseutuhistorian tuntijaksi.

Käväisin kuukausi takaperin oikein jalansyten VA:ssa asiaa peräämässä ja löysin seuraavia tietoja, joiden arvelen kiinnostavan teitä, hyvät lankkuaiset.

SAY:n mukaan Liesjärven Paalasen alueella asui 1665-1668 Eerik Kainulainen, jonka yhteiskunnallista asemaa tai ammattia ei mainittu. Ei hän kuitenkaan ollut talollinen eikä käsityöläinenkään. Mahdollisesti hän oli itsellinen, sillä vuonna 1668 kerrotaan, että hän kerjää ruokansa. Sen jälkeen hänestä ei huomatakseni ollut tietoja.

Samoissa asiakirjoissa Eerikin perässä mainitaan Paalasesta renki Matti, jonka vaimoksi ilmoitetaan v.1667 Anna; heidät mainitaan Paalasessa vielä v. 1669. Matin sukunimeä eikä isännimeäkään ei ole merkitty, eikä kyllä sanota sitäkään, että hän olisi Eerikki kainulaisen poika.

V. 1675, siis 6 vuotta myöhemmin, Matti Kainulainen mainitaan uusien torpparien joukossa, Jukojärven Saapastorpan (Tolppa) ja Suolahden Ruokosen jälkeen. Vaimon nimeä ei ole ilmoitettu. – vasta 1679 Matti Eerikinpoika Kainulainen on verokirjassa Suolahden kylän talojen mukana ja vaimon nimeksi ilmoitetaan Aune (Agneta). Silloin hän on jo Lankkuan torppari eli uudistilallinen. Keuruun ensimmäinen kirkonkirja kertoo ukko (gubbe) Matin ja hänen vaimonsa Aunen kuolleen v.1697.

Sitten kysymys, oliko Matti savolainen?

Sukunimi tai liikanimi Kainulainen ei viittaa Savoon, se oli siihen aikaan Savossa perin harvinainen. Kainulaisiksi sanottiin eteläpohjalaisia, sillä Etelä-Pohjanmaan nimitys oli silloin Kainu(u). (Vrt. esim. Vahtola, Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty s. 469-488). Ilmeisesti Eerikki Kainulainen ja hänen poikansa Matti olivat tulleet Keuruun seurakunnan alueelle Pohjanmaalta ja heitä sen vuoksi ensin alkuun kutsuttiin liikanimellä ”Kainulainen”. Liikanimi häviää asiakirjoista pian, esim. vanhimmassa kirkonkirjassa sitä ei mainita. Talonsa mukaan he ovat Lankkuan asukkaita, joskus talon nimi esiintyy sukunimen tapaisena osoittamassa, mistä talosta henkilö on kotoisin. Keuruulla ei maatalousväellä ollut periytyviä sukunimiä, niin kuin ei Länsi-Suomessa yleensäkään.

Ovatko edellä mainittu Eerikki Kainulainen ja renki Matti Paalasessa sittemmin Lankkualle asettunut Matti ja tämän isä? Mahdollista se on. Matilla on voinut olla kaksi vaimoa: ensin Anna, jonka lapsia olisivat ainakin äsken mainitut Riitta ja Heikki. Annan kuoltua toiseksi vaimoksi on tullut Aune (Agneta). Poika Heikki on syntynyt noin 1654 aikaisemmalla kotiseudulla, samoin Riitta. Matin nuoremmat lapset Taneli (Daniel) ja Vappu (Valpuri) mainitaan Keuruun vanhimmassa kirkonkirjassa, mutta ei syntymäaikoja, ja he häviävät pikatutkimuksessa käsistäni kokonaan.

Olen siis tullut siihen tulokseen, että te, lankkualaiset, Matti Eerikinpojan ja hänen vaimojensa jälkeläiset, olette alkujaan pohjalaisia eli kainulaisia.

Matin jälkeläisillä on ollut kosketusta Pohjanmaalle myöhemmin. Hänen vanhimman poikansa Heikin lapsista Juho sekä tyttäret Elina ja Maija ovat isonvihan aikana oleskelleet Pohjanmaalla, mahdollisesti sukulaisten luona. Lankkualla oli silloin eläminen niukkaa, vanhin poika Paavo oli renkinä kirkkoherran pappilassa ja Heikki kappalaisen pappilassa eikä Yrjökään ollut kotona. – Näistä Juho ja Maija saattoivat jäädäkin Pohjanmaalle, sillä Lankkualle he eivät näytä palanneen. Pienenä huvittavana yksityiskohtana en malta olla mainitsematta seuraavaa. isonjaon asiakirjoissa 1793-1802 mainitaan Lankkuan maalta talon pohjoispuolelta Lähreniittu ja talon kaskimaiden perässä Korkeenlehron aho. Siis pohjalaisittain lähre ja lehron (lähde ja lehdon). On vaikea sanoa, ovatko lankkualaiset itse ilmoittaneet niittynsä ja ahonsa nimet pohjalaisittain. Kuitenkaan ei näissä asiakirjoissa ole muissa samanlaisissa Suolahden kylän nimissä d:n paikalla r:ää.

Keuruulta oli 1700-luvun alkupuolella varsin tavallista mennä Pohjanmaalle rengiksi tai piiaksi tai avioonkin. Esimerkiksi 1730-luvulla mainitaan sinne menneen talojen nuoria Keuruulta (Lankkualta, Könttäristä, Liesjärven Paalasesta (!), ja Kutinlahdesta sekä Valkeeniemestä, Multialta kolmesta talosta, Pihlajavedeltä viidestä, silloin Keuruuseen kuuluneesta Vilppulan pohjoisosasta kahdesta ja Ähtärin kaakkoisosasta neljästä talosta). – Pohjanmaalta tuli Keuruulle uudisasukkaita mm.1796 nälkävuosien jälkeen Ampialaan Tervasen suku ja Liesjärvelle jo1605 Olavi Kyröläinen Kutinlahden taloon ja vielä 1700-luvun puolimaissa Lihjamon Hannulaan.

Myöhemmistä yhteyksistä, etenkin maantien valmistuttua 1700-luvun lopussa on runsaasti tietoja. Sama kehitys on jatkunut meidän aikaamme asti. Lankkualaiset ovat hakeneet sieltä vaimoja. Jätän nyt Reino Niinimäelle ja muille Lankkuan suvun tutkijoille kiinnostavan tehtävän jäljittää Kainuusta eli Etelä-Pohjanmaalta tuo esi-isä Eerikki ja tämän aikamiespoika Matti perheineen. Työ ei ole helppo. Erinomainen apuneuvo olisi kyllä SAY-luettelo, mutta sitä on 1600-luvulta tehty vain Etelä-Pohjanmaan eteläisistä osista. SAY on mikrofilmattu ja filmejä voi lainata kirjaston avulla. – Kuitenkin tutkijan on huomattava, että Eerikillä ja Matilla tuskin oli entisellä kotiseudullaan liikanimeä Kainulainen, sen he saivat muutettuaan tänne toisheimoisten alueelle Keski-Suomeen. Kirkonkirjoja ei ole tallessa missään näin varhaiselta ajalta. Mutta mahtaisiko Pohjanmaalta löytyä isonvihan ajan asiakirjoista Lankkuan sinne muuttaneita lapsia? Siltä ajalta on jo useiden seurakuntien rippikirjoja tallessa.

Millainen oli Keuruu 1600-luvun puolimaissa, kun se houkutteli tänne Lankkuan suvun kantavanhemmat, Lankkuan talon perustajat?

Varsinainen uudisasutus oli suoritettu lähes 100 vuotta aikaisemmin, joten asutus oli jo vakinaista. Oli oma seurakunta v:sta 1630 ja oma kirkko. Maallisessa hallinnossa Keuruu kuului Ruoveden hallintopitäjään, paitsi eteläosaa, joka kuului edelleen Hämeeseen. Silloinen Keuruu oli runsaasti kaksi kertaa nykyisen kokoinen.

Mutta ei ollut yhtään maantietä. Kesäisin tehtiin pitkät matkat veneillä, lyhyet matkat polkuja myöten, samoin pakolliset kirkkomatkat. lankkua sijaitsi kahden vahvan polun risteyksessä: ratsupolku Jämsästä Etelä-Pohjanmaalle noudatteli samaa linjaa, johon 1700-luvun lopulla rakennettiin ensimmäinen maantie Laukaasta Keuruun kautta Pohjanmaalle uuden Vaasan läänin pääkaupunkiin.. Ilmeisesti paljon vanhempi oli se ”vahva polku”, joka tuli Pihlajaveden rannalta, ylitti Kupanjoen Lapinjärven eteläpuolitse ja jatkui Lankkuan talon ohi Suolahdenjärven rantaan, ”Lankkuanrantaan”. Näitä polkuja kuljettiin myös ratsain.

Talvisin kuljettiin hevosilla talviteitä, jotka noudattelivat soita ja järviä ja notkopaikkoja ja joita myöten tehtiin vuoden ostosmatkat aina Turkuun saakka, myöhemmin Pohjanmaalle perustettuihin kaupunkeihin.

Pääelinkeino tuohon aikaan, 1600-luvun puolimaissa, oli yleensä kaskiviljelys ja vähäinen karjanhoito; peltojakin oli jo keskimäärin kolmisen tynnyrinalaa eli 1 ½ hehtaaria taloa kohden, toinen puoli oli vuorollaan kesantona.

Karjan määrästä ei ole tiedossani tilastoa 1600-luvun lopulta, vasta v:lta 1719, isonvihan aikana, silloin Lankkualla oli karjaa sonni, lehmä, hieho ja lammas. Mutta se oli ilmeisesti köyhää aikaa. Kalastus oli tärkeä ruokataloudessa. Siksipä Lankkuan isäntä, Matin poika Heikki, anoi 1693 kalastusoikeutta jakokunnassa. Kihlakunnanoikeus antoi luvan yhteisiin kalavesiin, mutta ei osuutta vanhempien talojen vakiintuneisiin katiskasijoihin. (VHR I s. 287, tuomiokunta 20.3.1693 s. 154) Metsästyksestä ei ole osunut tietoja Lankkuan kohdalta, mutta silloin oli riistaa kaikille.

Keuruu oli vielä silloin kaukaista takamaata, jonne mm. sotilaskarkurit pakenivat ja missä heitä mielellään otettiin töihin, sillä kaskiviljely vaati paljon työväkeä. Vaikka silloisesta ”maailmansodasta”, 30-vuotisesta sodasta, oli kulunut lähes miespolven aika, tavat olivat raakoja, kaskimaista tapeltiin, samoin humalaisina kirkonmäellä, kirkkotupaa käytettiin olutkapakkana, kerran vietiin hautajaisiin varatut 9 tynnyriä olutta kirkonmäelle ja juotiin kirkkoaikana ja kuljettiin saarnan aikana edestakaisin , ulos ja sisään; eräänä kynttilänpäivänä, kun korkeaoppisen pappismiehen piti suorittaa vaalisaarnansa, saapuville tulleet parikymmentä seurakuntalaista löi kirkon ovet kiinni; kappalainen vei vieraan kirkkotupaan, jossa silloin oli hevosia ja sikojakin, ja kehotti vierasta saarnaamaan siellä, kertoen siellä itsekin usein saarnaavansa talvipakkasilla, kun vain 3-4- seurakuntalaista oli saapuvilla.

Hevosia on kyllä myöhemminkin pidetty pakkasaikaan tuvan ovensuussa, jossa ei ollut lattiaa. Taikausko oli 1600-luvun puolivälissä yleistä. Esimerkkinä on mainittu eräällä paikalla seissyt puuristi, jota Keuruun rahvas kunnioitti ja vei sinne uhreja saadakseen karjaonnea, kun papit hakkuuttivat ristin poikki, rahvas pystytti uuden. Paikannimen mukaan risti on saattanut olla nykyisen Mäntän Kohoniemessä.

Kaiken kerrotun vuoksi Turun tuomiokapituli katsoi, että Keuruu oli jumalattomin seurakunta koko laajassa hiippakunnassa ja julisti sen pannaan vuonna 1662. Ilmeisesti ei keuruulaisten keskuudessa kristinusko vielä ollut oikein selkiytynyt; ei juuri erotettu, mikä oli kiellettyä katolisuutta, mikä sen tilalle määrättyä puhdistettua luterilaisuutta. Ja lujassa olivat vielä muinaiset ns. pakanalliset käsityksetkin.

Keuruun pitäjän historian kirjoittaja maisteri Akseli Warén arvioi 1600-lukua seuraavasti: ”Ne olivat synkkiä, pimeitä aikoja, jolloin väärä uskonkiihko sokaisi ihmisten silmät ja saattoi heidät tekemään julmia tekoja. Vaan ei ole ihmettelemistä, että taikausko oli yleinen, kun ne, joilla olisi pitänyt olla enimmän sivistystä, olivat itse valistumattomia”. (s.91). Ja hän viittaa noitana polttoroviolle tuomitun Antti Lieroisen kohtaloon, uskoivathan silloiset papit ja tuomarit, että Lieroinen tosiaan oli noita; mm. samainen Keuruun kappalainen Abraham, jonka kaskimaille Lankkuan torppa ja talo perustettiin.

Varmaan näiltä ajoilta ovat peräisin ne monet taiat, joilla keuruulaisetkin koettivat parantaa tai ainakin turvata viljansa kasvua ja karjansa menestymistä. Niissä on kristinuskoon liittyviä käsityksiä ja tapoja, jotka ovat sekoittuneet vielä vanhempiin, jopa vuosituhansia kehittyneisiin uskomuksiin.

Näytteeksi muutamia maanviljelykseen liittyviä taikoja:

Kun menee polttamaan kaskea, niin pitää ottaa vaimon maitoa pulloon. Jos kulo lähtee menemään, niin kun sitä maitoa ruiskasee kulovalkeaan, tuli sammuu.

Tai: Kun kaski sytytetään, niin pitää istua syrjimmäisen kannon nenään ja siinä valkeata tehdessä on sanottava kolmeen kertaan: ”Polta puuta, polta maata, mutta älä kannosta etiä mene”. Sitten ei mene kulo.

Kun kylvön tekoa alkaessa ottaa kirveen, lyö sen terän maahan ensimmäisen saran päähän, varren pohjoiseen käsin, niin sitten ei pakkanen vahingoita viljaa.

Kun pelto kasvaa oikein hyvin, mutta tulee huono sato, niin pitää ottaa multaa hautausmaasta siemenjyvien sekaan. Kun mullan kanssa lähtee hautausmaasta, pitää astua ensin vasen jalka portista ulos ja heittää vasemman olkansa yli kupariraha hautausmaahan ja sanoa: ”Tuossa on hinta!” Sitten ei hautausmaa kaipaa mitään.

Pahansuopa silmä ei vahingoita viljamaata, kun kylvön alkaessa pudottaa kolme jyvää emännän vihkisormuksen läpi kylvövakan pohjalle.

Hiiriä vastaan auttaa seuraava: Kun ottaa kiven hampaisiinsa ja kiertää nelinkontin auman kolmeen kertaan vastapäivään ja sitten myötäpäivään, panee kiven auman viereen ja sanoo: ”Syö, hiiri, kivi ensin, älä ennen aumaan koske!”. Sitten hiiri alkaa syödä kiveä ja auma säilyy.

Jos järvikortteita niittää alakuulla, niin siihen ei kasva toisena kesänä mitään; ne tarvitsee niittää yläkuulla ja sen parempi, jos ensimmäisinä päivinä. Järvikorte oli tärkeä rehukasvi.

Karjaa uhkasi kesällä montakin vaaraa. Yksi oli metsän peittoon joutuminen, jolloin se ei päässyt kotiin. Metsä peitosta päästettiin siten, että lehmän kulkeman uran varrelta taivutettiin 3 taipuvata vesaa kahta puolta uran, latvat yhteen ja sidottiin semmoisella langalla, jossa oli punaista ja mustaa villalankaa ja siihen vesaan, joka tuli keskimmäiseksi pantiin sellainen sormus, joka oli vihittäessä ollut sormessa. Sitominen tapahtui siten, että ensimmäistä vesaa kiepaistaessa siteeseen sanottiin: ”Kun sinä sijoit minun omain” ja toista sitoessa: ”Niin minä sijoin sinun omais”. Silloin lehmät pääsivät tulemaan kotiin.

Kateelliset keuruulaiset saattoivat nostaa karhun naapurinsa karjaa raatelemaan esimerkiksi viemällä uuniluudan tuon naapurin karjaraittiin. Jos naapuri huomasi uuniluudan, hänen piti kiireesti ottaa se uuniluuta ja polttaa takan alakiven päällä, silloin karhu raatelikin sen lehmät, joka uuniluudan raitille oli tuonut.

Keväällä lehmiä ensi kertaa metsään laskettaessa täytettiin lehmän tai kellokkaan kello suoloilla, kaadettiin ne juomatiinuun ja annettiin juomatiinusta kellolla kolme kertaa joka lehmän päälle. Silloin lehmät pysyivät yhdessä ja tulivat kotiin.

Isäntiä varten oli seuraava ohje: Hevonen parannettiin hyväksi kiinni antautumaan, kun se tuotiin tupaan ja annettiin sille pöydän yli lakista kauroja.

Mutta keuruulaisia kalastus- ja metsästystaikoja en kokoelmista ole löytänyt yhtään. Kyllähän keuruulaiset, mukaan luettuna lankkualaisetkin, niitä ovat käyttäneet niin kuin kaikkialla muuallakin. Mutta ovat olleet niin varovaisia, etteivät ole vieläkään paljastaneet salaisia taikojaan sivullisille.

Eräs Lankkuaakin koskeva, ilmeisesti vanha sanonta on kiusannut minua vuosikausia, yli kolmekymmentä vuotta. – Niin kuin varmaan tiedätte, Suolahden Mäkikylä syntyi 1700-luvun lopun uudisasutuksena: kymmenen (10) nyypyykkiä”, uudistilaa, Lankkuan lisäksi uuden maantien varteen.

Mitä voisi merkitä tätä Mäkikylää tarkoittava sanonta: ”Maailmasta ulos Mäkikylille!”? Juttuni lopuksi jätänkin tämän sanonnan vaivaamaan myös teidän mieltänne. Siis, mitä merkitsee sanonta: ”Maailmasta ulos Mäkikylille!”.

 

Jussi Rainio

Laimi Tarttanen muisti vuonna 2002 vesikeuruulaisen sanonnan: Helvetti on Keuruulla, Lankkuan riihen takana, kirvesheiton päässä.